sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Vakavat vaalit

Kukapa olisi arvannut vaikkapa vielä vuoden vaihtuessa, millaisessa maailmanpoliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa huhtikuun eduskuntavaalit käydään. Varmaa on vain epävarmuus. Japanin maanjäristys ja ydinvoimalaonnettomuus, Libyan sota ja arabimaailmassa alkanut kuohunta ravistelevat yhteistä maailmaamme. Noiden tapahtumien vaikutukset yltävät tänne pohjolaan ja muodostavat raamit myös suomalaiselle päätöksenteolle.

Puolueiden vaaliohjelmien taustalla olevat oletusarvot eivät enää pidä paikkaansa. Odotettavissa on muun muassa öljyn hinnan nousu sekä kasvihuonepäästöjä kiihdyttävien fossiilisten polttoaineiden käytön lisääntyminen, kun osa Japanin ydinvoimaloista on pysyvästi poissa käytöstä ja Saksakin on päättänyt sulkea ydinvoimaloitaan tilapäisesti. Kaikella tällä on vaikutuksensa talouden kasvuedellytyksiin, mutta kysymys on myös siitä, että ilmastonmuutoksen jarruttamisesta tulee entistä vaativampaa.

Suurten muutosten myllerryksessä tuntuvat vaalikoneiden rasti ruutuun vaihtoehdot aika mitättömältä, jopa harhaanjohtavalta tavalta mitata ehdokkaiden sopivuutta kansanedustajan vaativaan tehtävään. Niiden kautta voidaan jotenkin arvioida ehdokkaan arvomaailmaa, mutta ne jättävät huomiotta, ettei päätöksentekotilanne ole koskaan mustavalkoinen eikä politiikan esityslistaa voi arvata ennakolta. Kyseessä on aina hyvin monien eri tekijöiden yhteensovittamisesta ja päätöksentekoympäristön nopeista muutoksista.

Mauno Koivisto on todennut, että kaikki politiikkaa on väärää politiikkaa näkökulmasta riippuen. Itse ajattelen, että politiikan tehtävänä on toteuttaa oikeutta ja kohtuutta sekä ennen kaikkea kestävyyttä sekä henkisessä että aineellisessa mielessä. Oman ehdokkaani, tutkijatohtori Pilvi Torstin, sekä näissä että eurovaaleissa käyttämä tunnus, jonka mukaan politiikan täytyy pelastaa maailma ja siinä onnistumiseksi on myös politiikka pelastettava, on tosi ja ajankohtainen.

Kun valitsemme uutta eduskuntaa, emme voi tietää, millaisiksi tulevat neljä vuotta muodostuvat. Siksi on tärkeätä valita eduskuntaan - ja sitä kautta tulevan hallituksen ministereiksi - ihmisiä, jotka kykenevät toimimaan ristiriitaisten tietovirtojen ja kovien aikataulujen paineissa, yhteistyössä muiden kanssa sekä vuorovaikutuksessa kansalaisiin. Olemme myös tilanteessa, jossa avoimuus ja kyky kuvata ja perustella erilaisia vaihtoehtoja ovat entistäkin tärkeämpiä.


lauantai 12. maaliskuuta 2011

Kärkkäitä kannattaa varoa

Olin kerran merkkihenkilön vieraana arvokkaassa veteraanipoliitikoille järjestetyssä tilaisuudessa. Siellä otettiin myös valokuvia. Vierasjoukon hyvin tuntenut merkkihenkilö sanoi jälkeenpäin, että hän arvasi yli 90 prosentin varmuudella, ketkä rynnivät kuvissa eturiviin. Vuosien vieriminen ja eläköityminen ei ollut muuttanut ihmisten peruskäytöstä.

Julkisuus on nykyisessä maailmassa poliittiselle päättäjälle vättämätön. Se on tarpeen myös demokratian kannalta. Kansalaiset valvovat päättäjiään suurelta osin median kautta. Internet on tosin lisännyt mahdollisuuksia tutustua suoraan kansanedustajien ja valtuutettujen ajatuksiin. Myös eduskunnan tai europarlamentin sivujen kautta voi seurata paitsi edustajien puheenvuoroja, myös heidän aloitteitaan ja äänestyskäyttäytymistään. Se vaatii kuitenkin viitseliäisyyttä samoin kuin poliittisiin tilaisuuksiin osallistuminen, ja media on säilyttänyt merkityksensä.

Vaalitaistelussa on luonnollista, että ehdokkaat pyrkivät julkisuuteen kaikin keinoin. Siihen kannustavat myös heidän kannattajansa joskus hyvinkin suorasukaisesti. Vaalien jälkeen tosin saamme huomata, ettei suurikaan julkisuus merkitse välttämättä läpimenoa. Julkkiksia tai julkisuutta päivitellessämme emme aina muista, että vain harvat julkkisehdokkaat saavat vaaleissa riittävästi ääniä läpimenoon.

Julkisuuden lisäksi poliitikolla pitää olla mielipiteitä. Niiden perusteellahan ihmisiä valitaan päättämään meidän muiden puolesta. Julkisuussyöpön rinnalla tai häneen yhdistettynä esiin nousee mielipidelinko. Aina kun tapahtuu jotakin järkyttävää tai kuohuttavaa, on mielipidelingolla vielä tapahtuman ollessa päällä asiasta selvä mielipide ja siihen ratkaisuehdotus. Nytkin paikkansa jättävässä eduskunnassa heitä on useita. Monille heistä on tyypillistä, että ura on pitkä, mutta se ei ole vienyt kuitenkaan politiikan vaativimmille paikoille. Ministerinsalkku on jäänyt kovasta yrityksesä ja vaalipiirin odotuksista huolimatta saavuttamatta.

Vuosien varrella olen tullut yhä allergisemmaksi mielipidelinkoja kohtaan. Minusta kansanedustajan tärkeisiin avuihin kuuluu enemminkin kyky jäsentää laajoja ja monimutkaisia asiakokonaisuuksia ja tehdä yhteistyötä muiden kannssa kuin kristallinkirkkaat ja kulloisenkiin julkisuustilanteeseen sopivat mielipiteet asiasta kuin asiasta. Eikä ole pahitteeksi, jos ihminen joskus sanoo, ettei tiedä asiasta tarpeeksi, mutta aikoo ottaa selvää.

Arvostan myös heitä, jotka kestävät nopeaa reagointia ja tuomitsemista vaativia paineita. Arvostukseni tuolloin pääministerinä toiminutta Harri Holkeria kohtaan nousi, kun hän Romanian dramaattisen vallanvaihdoksen yhteydessä kieltäytyi kauhistelemasta ja tuomitsemasta maailman mediassa näytettyjä Timisoaran ruumiita. Paine ja paheksunta olivat valtavia, mutta Holkeri pysyi lujana. Pian kävikin ilmi, että ruumiit oli kaivettu haudoista propandakäyttöön eikä niillä ollut yhteyttä väitettyyn verilöylyyn.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Äänestäjä kaipaa suuria linjoja

Olen kulkenut vaalikentillä tapaamassa ihmisiä jo noin kuukauden verran. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi on jäänyt, että ihmiset kaipaavat puolueilta suuria linjoja. Moni keskustelemaan pysähtynyt valittaa, ettei julkisessa keskustelussa ole oikein tolkkua: mitkä ovat ne periaatteet, joiden mukaan yhteiskuntaa halutaan kehittää?

Oma vaikutelmani oikeiden asiakysymysten kaipuusta sai vahvistusta, kun tapasin naistenpäivänä Narinkkatorilla lähes työkseen politiikkaa seuraavan Jussi Lähteen. Hän arveli, että ihmisten kiinnostus politiikkaan on lisääntymässä. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan tunnettu kunnioitus, Jussi huomautti.

Edustuksellisen kansanvallan arvostus on aika lailla pohjalukemissa. Eduskuntalaitos ei ole näyttäytynyt kuluvalla vaalikaudella hyvässä valossa. Se surettaa minua sekä kansalaisena että entisenä poliitikkona. Tiedän, että valtaosa nykyisessä eduskunnassa työskentelevistä kansanedustajista on kunnon ihmisiä, jotka jotka pyrkivät tosissaan etsimään ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. On vahinko, etteivät he ole korottaneet ääntään parlamentaarisen demokratian rohkeaksi puolustamiseksi.

Perustuslain toisen pykälän mukaan valta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Eduskunnan tehtävänä on säätää lakeja hallituksen esityksestä ja päättää valtion talousarviosta. Pintakeskustelussa tämä tuntuu välillä unohtuvan. Eduskunta näyttäytyy kansalaisille eräänlaisena Arkadianmäen sirkuksena ja ehdokkaita esitellään kuin missikiertueella.

Ajattelen, että maailma ja sen myötä politiikka on mennyt niin monimutkaiseksi, että tarvitsemme edustajiksemme ihmisiä, jotka kykenevät jäsentämään valtavia, keskenään ristiriitaisia tietovirtoja, ovat hyviä joukkuepelaajia ja haluavat tehdä politiikkaa vuorovaikutuksessa kansalaisten kanssa, mutta samalla rohkeasti oman maailmankuvansa ja linjauksensa esiin tuoden. Omalta edustajaltani odotan sitoutumusta kaikkien ihmisten ihmisarvon kunnioittamiseen ja yhteistyön maailman rakentamiseen.

Ilahduin, kun veteraanitoimittaja Erkki Pennanen kirjoitti tänään 10.3. Helsingin Sanomain mielipidesivuilla, että puolueiden tulee vaalitaistelun aikana tuoda esiin ne periaatteet, joiden varaan ne haluavat rakentaan hallitusyhteistyötä vaalien jälkeen . Ei voi olla niin, että kaikki käy, ja puolueiden edustama arvomaailma ohitetaan jonkinlaisena häiritsevänä yksityiskohtana.




tiistai 8. maaliskuuta 2011

Ketkä luuraavat Soinin selän takana?

Unto Hämäläisen kuvaus Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä Jussi Halla-ahon vaalistartista oli hätkähdyttävä. Paikalla Helsingissä olivat myös maakuntien miehet. Halla-ahon siunaamat ehdokkaat eri vaalipiireissä esittäytyivät yksi toisensa jälkeen. Syntyi kuva netin kautta tiukasti organisoituneesta ja keskitetyssä ohjauksessa toimivasta joukosta, joka muodostaa puolueen perussuomalaisten sisällä. Ja tuo puolue tähtää voittoon. Hämäläisen jutun luettuani en enää ihmetellyt nyt paikkansa eduskunnassa jättävän veteraanin Raimo Vistbackan hätää ja hämmenystä televisiossa, kun häneltä kysyttiin kommentteja perussuomalaisten gallupmenestyksestä.

Mustapaidat luuraavat vielä nyt Timo Soinin leveän selän takana, mutta entä sitten, kun vaalit on käyty ja hommafoorumin vihaa tihkuva virtuaalimaailma on muuttunut poliittiseksi voimaksi? Kirjoitetaanko hallitusohjelmaa "Nuiva manifestin hengessä"? Mielestäni kysymys pitää esittää nyt.

Timo Soini esittäytyy julkisuudessa lupsakkaana kansanmiehenä, jonka ympärille on kerääntynyt suuri joukko tavallisia suomalaisia ilmaisemaan oikeutetun protestin nykyiselle hulvattomalle menolle. Näin varmasti onkin, mutta se ei ole koko kuva. Perussuomalaisten nousua gallupeissa ihmetellään ja ihastellaan, mutta heidän retoriikastaan ja ohjelmastaan ei tehdä kunnollista analyysia? Millaiseksi Suomi ja sen henkinen ilmapiiri oikeasti muuttuisivat, jos esimerkiksi suomalaisuudesta ja perusperheestä tulisi politiikan ylin ohjenuora tai erityislapset ja maahanmuuttajalapset eristettäisiin kouluissa omiin ghettoihinsa kuten perussuomalaisten ohjelmassa esitetään?

Minua kiusaa sekä nykyisten politiikan toimijoiden että monien toimittajien historiattomuus. Selvästikään ei ymmärretä esimerkiksi tietynlaisen retoriikan todellista merkitystä tai historiallisia yhteyksiä. Nokkelat sloganit menevät sellaisenaan kaupaksi eikä niiden sisältämiä viestejä eritellä sen kummemmin. Minusta se on huolestuttavaa. Aatehistorian ja historian oppitunnit eivät olisi pahitteeksi nyt kenellekään.

Politiikassa on pohjimmiltaan kyse arvoista, joille yhteiskuntaa rakennetaan. Kun mennään perimmäisten kysymysten äärelle, on asioita, joista ei voi tinkiä. Ne, jotka vierastavat puolueiden periaateohjelmia, ottakoot käteensä vaikka YK:n ihmisoikeuksien julistuksen kaikkien ihmisten samasta ja luovuttamattomasta arvosta. Kalevi Sorsa opetteli sen nuorukaisena ulkoa ja uskoi maailman muuttamisen sen hengessä. Minusta on välttämätöntä, että puolueet ilmoittaisivat ennen vaaleja myös arvojensa kynnyskysymykset hallitusneuvotteluja varten.




maanantai 14. helmikuuta 2011

Vapauden kaiho

Tiedän, että on vastuutonta tuntea myötätuntoa tarhasta lumivallien turvin karkailevia lapsia kohtaan. En voi sille kuitenkaan mitään. Suren maailmaa, jossa lapset on pidettävä aitauksissa, köytettyinä turvaistuimiin ja jatkuvan valvonnan alla.

Muistan, kuinka läähätin paksussa talvitakissani juostessani taannoin Knokkessa merenrantaa kirmaavan nelivuotiaan perässä. Mietin, mitä vikaa on nykyajan lapsissa: minulle ei olisi tullut mieleenkään juoksuttaa omaa mummoani tuolla tavoin. Sitten huomasin, ettei minun olisi tarvinnutkaan. Koin sellaista vapautta, josta lapsenlapseni eivät osaa uneksiakaan.

Lapsuuteni leikkiympäristö tarjosi tilaan seikkailuille yllin kyllin. Juoksimme alasti rankkasateessa talon ympäri ja otimme suihkuja vesirännien alla. Kiipesimme puihin ja liiterin orsille. Hyppelimme kosken kivillä ja kiisimme ilman pelastusliivejä isän ohjaamassa veneessä kuohujen keskellä. Oli itsestään selvää, että jo alle kouluikäisellä oli pieni puukko, jolla saattoi vuolla kaarnaveneitä.

Tietenkin sattui vahinkoja. Putosin puusta ja nyrjäytin nilkkani. Kaaduin pyörää ajaessani naamalleni soratielle ja löin kirveellä sormenpääni irti. Äiti laittoi sen paikalleen eikä tuosta verisestä tapahtumasta ole muistona muuta kuin kynnen alta kuultava hennon valkoinen arpi. Pahinta oli, kun sytyin tuleen keittäessäni viisivuotiaana nuotiolla karpalomehua kuumeiselle pikkuveljelleni. Siinä oli mennä henki ja paraneminen kesti yli vuoden, mutta syttyessäni älysin juosta vesilammikkoon sammuttamaan vaatteeni.

En toivo lapsille onnettomuuksina enkä haavoja. Mutta toivoisin heille vapauden tunteen riemua ja riemua siitä, että on saanut koetella voimiaan. Uskon myös, että vapaus opettaa vastuuta ja selvitymisen taitoja.

Tarhalapset ja lumivallit -uutisen lisäksi sain insipiraation tähän pikku kirjoitukseen Helsingin Sanomien yleisönosastosta 14.2. Siellä huolestunut herra kysyi meteorologien vastuuta siitä, että he erehtyessään saavat aikaan sen, että nuoret kulkevat ilman pipoa pakkasessa. Liekö ollut provakaatio? Toivottavasti oli.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Kasvokkain kansan kanssa

Kävin ottamassa tuntumaa vaalikenttien tunnelmiin Mellunmäen ostoskeskuksessa lauantaina. Demareiden soppatykin eteen tuli nopeasti jono, jota kauhan varressa olevat senioriosaajat alkoivat purkaa rutinoidusti. Ehdokkaani esitteet menivät hyvin kaupaksi. Jotkut pyysivät niitä nipun edelleen jaettavaksi.

Tunnelma soppatykin ympärillä ei ollut huono. Lähinnä se oli odottava. Paikailla oli sosiaalidemokraatteihin sinänsä myönteisesti suhtautuvaa väkeä. Ihmiset tuntuivat miettivän, josko kannatuskäyrät nyt vihdoinkin lähtisivät ylöspäin, jotta kehtaisi taas tulla mukaan.

Sopan jälkeen siirryttiin ostoskeskuksen Basaariin kuuntelemaan Jutta Urpilaista ja helsinkiläisiä ehdokkaita. Olosuhteet olivat suorastaan ylelliset, koska niin monet pääsivät istumaan. Seisomapaikoillekin jääneet saivat olla lämpimässä.

Kuulin Mellunmäessä, että helsinkiläiset kauppakeskukset ovat kieltäneet poliittisten tilaisuuksien järjestämisen hulppeissa sisätiloissaan. Mellunmäen basaari oli poikkeus ja tilaisuus yhteinen paikallinen projekti. Sen avasi Mellunmäki-seuran puheenjohtaja, joka sanoi, ettei politiikka ole pahasta, ja Basaarissa järjestettäviin tilaisuuksiin on tulossa myös muiden puolueiden puheenjohtajia.

Politiikkaan ei suhtauduta Suomessa kansalaisyhteiskunnan luontevana osana. Se on tarkoitettu vain asiaan vihkiytyneille, jotka harjoittakoot menojaan syrjässä muiden katseilta. Minusta tuntuu, että muualla läntisessä Euroopassa tilanne on hieman toinen. Kun poikani opiskeli taannoin talvikauden Pariisissa, hän otti Helsinkiin palatessaan puolueen jäsenkirjan. Hän hoksasi Ranskassa, että fiksut ihmiset ovat poliittisesti aktiivisia.

Toinen suomalainen piirre on, että yksilökeskeinen vaalijärjestelmä ajaa ehdokkaiden tukiporukoita asemiin. Moikataan kyllä ja hymyilläänkin, mutta ilmassa alkaa olla jo varhain varauksellisuutta, joka voimistuu, mitä lähemmäksi vaalipäivä tulee. Sille ei voi mitään, että henkilövaali siirtää suuren osan taistelusta puolueiden sisälle ja tuo vaaleihin rahan mahdin. Työtoverini europarlamentissa eivät voineet käsittää, että ehdokkaat joutuvat Suomessa laittamaan omia rahojaan vaalityöhön sekä hankkimaan ulkopuolista rahoitusta. "Annathan jo persoonasi ja aikasi yhteiseen käyttöön", he sanoivat.

Kolmas Mellunmäen herättämä ajatus oli, että viisas ehdokas omaksuu kansalaisen kohdatessaan kuuntelijan roolin. Itse aikoinani erehdyin inttämään ihmisten kanssa, jos tunsin heidän olevan väärässä. Ehkä se oli yksi syy siihen, että poliittinen työni katkesi omasta mielestäni liian varhain.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että kampanjoinnissa on raivattava tilaa puolueiden ja ehdokkaiden puheenvuoroille. Mellunmäessä ihmiset pääsivät kuulemaan, mitä SDP:n puheenjohtajalla oli sanottavaa. Siitä kiitos järjestäjille. Kättely, soppa ja ruusut eivät riitä.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Sankaruudesta

Kun näen ratikassa leijonaketjuihin ja veteraaneja kiittäviin talvisotapaitoihin sonnustautuneita kaljupäitä, haluaisin mennä sanomaan heille, ettei isäni tarkoittanut tuollaista uhoa lähtiessään sotaan nuorena vapaaehtoisena. Hän oli tyytyväinen siitä, että Suomi säilytti itsenäisyytensä ja kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen ja toimi sotien jälkeen kommunisteja vastaan, mutta piti sotaa suurena onnettomuutena, joka ei saisi koskaan toistua.

Isä oli kaukopartiossa ja haavoittui palatessaan vihollisen selustaan suuntautuneelta retkeltä. Vain kiertokoulun käyneen poromiehen oli määrä lähteä upseerikoulutukseen, mutta se vaihtui sotilassairaalaan.

Isä huusi lähes joka yö unissaan eikä puhunut kokemuksistaan. Vasta yksi lapsenlapsista sai häneen sellaisen yhteyden, että tiedämme nyt jotakin hänen sotavuosistaan.

Viimeiset vuotensa isä vietti sotainvalidien sairaskodissa. Vähän ennen kuolemaansa hän kertoi ahdistuksesta, jonka hoitokodissa harjoitettu sota-ajan laulujen ja marssien jatkuva soittaminen hänelle aiheutti. "Noilla marsseilla meidät, nuoret pojat, kiihotettiin sotaintoon. Sota vei meiltä nuoruuden ja pilasi monen elämän", isä sanoi.

Isä kuoli kesällä 2005 keuhkokuumeeseen. Kun kävin häntä tervehtimässä Jyväskylän puoluekokouksen jälkeen, hän oli tyytyväinen, että olin kannattanut Erkki Tuomiojaa SDP:n puheenjohtajaksi. Sotainvalidi tykkäsi Ekin kantamasta rauhanmerkistä.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Järkevyydessä piilee vaara

Europarlamenttiaikanani pinnalla oli kannustaa eurooppalaista autoteollisuutta suunnittelemaan auto, joka vaurioittaa törmäystilanteessa mahdollisimman vähän jalankulkijaa. En tiedä, miten hanke on edistynyt. Kun viimeksi kuulin siitä, pulmaksi oli noussut pohjoinen näkökulma. Jalankulkijaa vähemmän murjova menopeli olisikin nykyisiä malleja vaarallisempi poro- ja hirvikolareissa.

Suomi on hyvin toimivien kollektiivisten järjestelmien maa. Tuberkuloosi nujerrettiin, kun väki laitettiin jonottamaan yläruumis paljaana kyliä kiertäviin pienoisröngteneihin. Rokotusohjelmilla on saatu aikaan hienoja tuloksia. Kaikille sama peruskoulu herättää innostusta kautta maailman. Kuulin juuri Yhdysvaltain länsirannikolle muuttaneista lapsista, joiden amerikkalainen opettaja oli ennalta perehtynyt suomalaiseen koulujärjestelmään ja tunnistaa mielestään sen myönteisen vaikutuksen uusissa oppilaissaan.

Hyvinvointivaltio rakentuu ajatukselle lähtökohtien tasoittamisesta ja turvaverkosta elämän kriisitilanteita varten. Mielestäni se on edelleen hyvä lähtökohta, vaikka rakenteet kaipaavatkin uudistamista ja kansalaisen ja valtion suhde jatkuvaa pohdintaa. Kaikki sujuu varmaankin hyvin, jos mielessä pidetään suuri periaate, jonka mukaan perustavoite on vanhan työväenliikkeen sanoi "vapauttaa ihminen holhuunalaisuudesta".

Kollektiivisia järjestelmiä rakennettaessa on kuitenkin oltava varovainen. Kun universaalisuuteen lisätään uuden tietotekniikan tarjoamat mahdollisuudet kansalaisten kontrolliin, voi lopputuloksena olla - poliittisen ilmapiirin muuttuessa - yksilönvapauden murskaava totalitarismi, jossa silmätikuiksi joutuvat normeista poikkeavat.

Jalankulkijaystävällinen auto on varmaankin syytä kehittää, mutta jo nyt voi nähdä, että piittaamattomus liikenteessä on kasvanut osin teknologisen kehityksen mukanaan tuoman kaikkivoipaisuuden tunteen myötä. On varmaan järkevää, että hitaasti rollaattorin kanssa katua ylittävällä vanhuksella on yllään huomioliivi, mutta parempi olisi, jos osaisimme elää yhdessä niin, että lapset ja vanhukset voisivat kulkea ilman erityistä merkintää turvallisella mielellä.

Ajatus kaikkien kansalaisten kutsumisesta kerran vuodessa terveystarkastukseen, eräänlaiseen katsastukseen, on sinänsä perusteltu. Se toisi terveydenhuollon piiriin lääkärissä käyntiä karttavat, mutta sitä tarvitsevat ihmiset, ja tehostaisi ennaltaehkäisyä. Viranomaiset tietäisivät tarkasti kansallisen terveystilanteen, mikä helpottaisi terveyspolitiikan suunnittelua. Kertynyttä aineistoa voisi käyttää paitsi kollektiivisen valistuksen pohjaksi, yhteiskunnallisen ilmapiirin koventuessa myös päätöksiin siitä, keitä kannattaa hoitaa ja keitä ei. Joku varmaan keksisi, että tarttuvaa tautia sairastava olisi merkittävä jotenkin.

Pirstaleinen ja epävarma aika lisää yksinkertaisten vastausten ja konkreettisten päätösten kysyntää. Siksi on oltava tarkkana, että kannanottoja ja suunnitelmia tarkastellaan yksilönvapautta ja ihmisarvoa vasten. Myös yksilön omalla vastuulle ja oivalluksille on jätettävä tilaa. Täydelliset järjestelmät muuttuvat helposti tuhoisiksi.


torstai 13. tammikuuta 2011

Aika mennyt koskaan ei nyt palaa

Torstaisen Uutispäivä Demarin etusivua koristi SDP:n neljän entisen puheenjohtajan, Pertti Paasion, Ulf Sundqvistin, Paavo Lipposen ja Eero Heinäluoman, kuvat ja haastattelut. Jutun tarkoituksena oli antaa tukea nykyiselle puoluejohdolle ja vedota sen työrauhan puolesta. Hyvä näin. Haastatteluissa puhuttiin viisaita, mutta bonuksena ainakin minulle esiintymisistä tuli voimakas piiloviesti. Junnu Vainion sanoin sen tiivistää oivallukseksi "aika mennyt koskaan ei nyt palaa".

Vaikka kaikki haastatellut johtajat ovat toimineet suuren eurooppalaisen ja maailmanlaajuisen poliittisen murroksen aikana, vahvistui tunne, että elämme uutta aikaa, joka tarvitsee uudet johtajat. Nuoren polven kokemus juuri tästä ajasta on toinen kuin meidän pidempään eläneiden. Toivon ja uskon, että me veteraanit kelpaamme keskustelukumppaneiksi silloin tällöin, mutta selvää on, että uuden sukupolven on astuttava johtoon.

Tuntemuksiani vahvisti Jutta Urpilaisen esiintyminen aamu-tv:ssa keskiviikkoaamuna. Puheenjohtajan paineensietokyvystä ei todellakaan tarvitse olla huolissaan. Olemukseen oli tullut myös hyväätekevää rentoutta, johon on varaa, kun esiintymistaidot alkavat olla hallinnassa ja asiat hanskassa. Urpilainen esitti haastattelussa tärkeän havainnon, että asetelmat politiikassa voivat vaihtua hyvinkin nopeasti. Esimerkiksi tammikuussa 2007 SDP oli gallupien mukaan Suomen suurin puolue. Kolmen kuukauden kuluttua, maaliskuun eduskuntavaaleissa se putosi kolmanneksi. Nyt pitäisi tehdä temppu toisin päin.

Eilen puhuin ystäväni kanssa hiljaisista signaaleista, joita SDP:ssä on havaittavissa. Nuoret sosialidemokraatit ovat viime aikoina kirjoittaneet ja julkaisseet runsaasti yhteiskunnan ilmiöitä ja sosialidemokratian tilaa pohtivia artikkeleita ja kirjoja. Liikkeessä on siis sen olemassaololle välttämätöntä älyllistä toimintaa. Toiseksi puolueeseen on liittynyt uutta, mm. yliopistolla tai yritysmaailmassa toimivaa väkeä. Se kertoo sosialidemokratian perusarvojen puhuttelevan edelleen yhteiskunnallisesta kehityksestä kiinnostuneita lahjakkaita ihmisiä ja auttaa SDP:tä laajentamaan omaa kuvaansa nykytodellisuudesta.

Uskon myös, että pian havahdumme toden teolla huomaamaan, kuinka kiinnostavia uusia ehdokkaita SDP:llä vaaleissa on. Uudenmaan listoja täydennettiin juuri uutisankkuri Jesca Muyingolla, jolla on runsaasti sekä tiedollista että kokemuksellista kapasiteettia ja tahto muuttaa maailmaa.

Helsinkiläiset demarit nostivat jäsenäänestyksessään kirkkaalle kolmannelle sijalle tutkijatohtori Pilvi Torstin, jonka teemana on, että politiikan täytyy pelastaa maailmaa. Kuopiossa on ehdolla venäjäntaitoinen taloustieteilijä Niko Korte, joka hankki viime kesänä elämänkokemusta työnjohtajana moldovalaisella tietyömaalla. Karismaattinen nuori vihainen mies Eero Vainio on palailemassa europarlamentista Hämeen vaalikentille, ja Oulusta yrittää vahvoista asemista fiksu ja jo runsaasti politiikassa toiminut Tytti Tuppurainen. Listaa voi täydentää Tampereen Sanna Marinilla ja monella muulla.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Ollaan ihmisiksi

Lohkaisut, kiteytykset ja nasevat kielikuvat ovat hyviä huomion herättäjiä julkisessa keskustelussa. Puhuja saa onnistuneella sutkautuksella puolelleen naurajat ja taputtajat. Joskus heistä tulee jopa opetuslapsia. Politiikassa sanataiturit saavat suurtakin suosiota.

Edesmennyt, 1970-luvulla jopa demareiden pääideologiksi mainittu Bo Ahlfors kuului kiteyttäjien mestareihin. Hänen puheensa kulki cp-vamman vuoksi tavanomaista vaikeammin. Siksikin Bo keskittyi miettimään etukäteen uusia näkökulmia avaavia tiivistyksiä, joiden avulla hän nousi paneelikeskustelujen suosikiksi ja johtavien poliitikkojen taustakirjoittajaksi.

Yksi Bon kiteytyksistä oli, että arvojen lisäksi on muutettava myös normeja. Minua tuo jäi vaivaamaan ja olin siitä hiljaisesti toista mieltä. Minusta yhteiskunnat tarvitsevat ihmisten käyttäytymistä sääteleviä normeja ihmisiksi elämisen avuksi enkä nähnyt eurooppalaiseen kulttuuriperintöömme kuuluvia yleisiä tapoja erityisen ongelmallisina.

Olen kovasti harmitellut, etten koskaan haastanut Bota hänen huomautuksestaan. Olisi pitänyt kysyä, mitä normeja hänen mielestään tulisi ensisijaisesti muuttaa? Saattaa olla, että Bon mielestä oli aihetta avartaa esimerkiksi erilaisuutta, sairautta, vaikeita kokemuksia tai seksuaalisuutta koskevia vaikenemisen käytäntöjä. Tuo muutos on tapahtunutkin ja sillä on varmasti myönteisiä vaikutuksia. Häpeän taakka on keventynyt.

Avoimuuden lisääntymisen myönteisistä vaikutuksista huolimatta, toivoisin, että hienotunteisuus ei täysin katoaisi julkisesta keskustelusta. Nyt avoimuudesta on tullut eräänlainen banaliteetti, jolla rahastetaan surutta. Samalla ohitetaan aika keveästi avoimuuden julmuus niitä kohtaan, jotka ovat terapeuttisten paljastusten kohteina. Ihmisiä leimataan lapsuus- tai avioerotilityksissä suorasukaisesti esimerkiksi alkoholisteiksi tai narsisteiksi. Ja miltä tuntuu päättyneen liiton lapsista, kun isä tai äiti kertoo vasta nyt löytäneensä oikean onnen? Pitäisikö perustaa fb-ryhmä tunnuksenaan "Kiitos, en todellakaan halua tietää" vastustamaan lööpeistä silmille hyppiviä tilityksiä.

Omaan kasvatukseeni kuuluu, ettei ole sopivaa arvostella ihmisten ulkonäköä. Kohteliaisuuden saa toki sanoa nätistä kampauksesta tai solmiosta, mutta tuota pontevampi puuttuminen siihen, miltä lähimmäinen näyttää, ei ole soveliasta. Siksi koinkin politiikassa ollessani raskaana ja raakana nimenomaan ulkonäköön kohdistuvan mollauksen. Omista julkisuuden päivistäni tahti näyttää vain kiihtyneen. Näennäisestä tasa-arvosta huolimatta siinä on runsaasti myös seksistisiä piirteitä. Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että ihmisten arvottaminen heidän ulkoisten avujensa perusteella ei rajoitu vain julkisuudessa oleviin, vaan siitä on tullut modernin ajan normi, joka vaikuttaa vahvasti jo lastenkin elämään.

Meitä suuriin ikäluokkiin kuuluvia kasvatettiin "olemaan ihmisiksi". Se tarkoitti muiden ihmisten huomioonottamista ja itsehillintää. Nyt "ihmisiksi oleminen" on väistynyt pärjäämisen tieltä. Se tuntuu jo yleisessä ilmapiirissä ja tekee elämämme ankeaksi arkipäivän kohteliaiden tapojen väistyessä.

Kun yhteiskunnan normiksi tulee vain omasta edusta huolehtiminen, lopputuloksena on yhteiskunta, jossa kenelläkään ei ole hyvä elää. Jos vihapuheesta tulee arkipäivää, kynnys vihan purkautumiseksi teoiksi laskee.




perjantai 7. tammikuuta 2011

Yksinasuva eläkkeensaaja

Ymmärrän, että vanhuspalvelulakia vaativat ovat hyvällä asialla. Silti ikälaki tuntuu minusta vastenmieliseltä. Yhteiskunnan tulisi olla sellainen, että hoivaa annetaan kaikille sitä tarvitseville ilman erityisrajauksia. Vanhuus ei ole poikkeustila tai sairaus sinänsä. Tehostettua hoitoa tarvitsevia on kaikissa ikäluokissa. Miten olisi laki "hoivaa tarvitsevien inhimillisestä kohtelusta"? Tai itse asiassa tuollaisia lakeja ei pitäisi tarvita lainkaan. Vahvistaahan jo perustuslakikin kansalaisten perusoikeudet.

Käsitykseni sai vahvistusta, kun luin uudesta Suomen Kuvalehdestä sosiaali- ja terveysministeriössä lain valmistelutyötä johtavan Reijo Väärälän haastattelun. Hän totesi, että vanhustenhuollon järjestämiseksi on kaksi tietä. Toinen niistä on nyt valmisteilla oleva "ikälaki". Toinen on valtavirtaistaminen, jonka myötä ikäihmisten asemaa tarkistetaan kaikessa lainsäädäntötyössä. Ruotsi, Norja ja Tanska ovat valinneet jälkimmäisen vaihtoehdon.

Väärälä toteaa aivan oikein, että erillisen lain tekemisessä on pulmansa. Miten vedetään esimerkiksi ikärajat, kun ihmiset ovat niin erilaisia. Vanhusväestöstä on tällä hetkellä 10 prosenttia laitoksissa ja tehostetussa palveluasumisessa. Loput 90 prosenttia viettää jokseenkin normaalia elämää, miten tuo sitten halutaankin määritellä. He kuntoilevat, auttavat toinen toisiaan ja lapsiaan, matkustavat, harrastavat kulttuuria ja pitävät huolta huushollistaan ja taloudestaan. Se kuuluu toki elämään, että tahti hidastuu ja erilaiset vaivat lisääntyvät.

Apulaisosastopäällikkö Väärälä kertoo SK:n haastattelussa, mitä hän odottaa oman vanhuutensa varalta. "Toivon, että lähellä olisi kirjasto, kauppa, apteekki, parturi, valaistut ladut." Hänen mukaansa vanhuus ei muuta elämää kapeaksi yhden sektorin elämäksi. "Sosiaali- ja terveyssektorin rooli korostuu silloin, kun alkaa tulla hoivan tarvetta. Mutta ollaan hukassa, jos vanhuuspoliitikkana nähdään vain se hoito."

Käyn joskus ikääntyneiden ystävieni kanssa syömässä viikonloppuiltana jossakin Helsingin keskustan suositussa ravintolassa. Useimmiten olemme ainoita yli 60-vuotiaita. Näkymä poikkeaa merkittävästi Välimeren maiden lauantai-illoista. Siellä iltaelämästä nauttivat niin vauvat kuin vanhuksetkin. Kolme sukupolvea muodostavat perheet istuvat yhdessä illallisella, yli 80-vuotiaat ystävättäret ovat pysähtyneet kahville tai lasilliselle ja vanhat pariskunnat
kulkevat käsi kädessä ihmisvilinässä.

Minusta tuntuu, että tarvitsemme enemmän sukupolvet ylittävää kanssakäymistä kuin iän perusteella leimaavaa ja karsinoivaa lainsäädäntöä. Ehkä ikääntyneiden hoivan laatu ja saatavuuskin paranisivat, jos opimme suhtautumaan luontevasti vanhenemiseen. Lakihan ei saa ketään enää nuoreksi ja terveeksi.

Olen jäämässä kuluvan vuoden aikana työeläkkeelle. Minusta tulee yksinasuva eläkkeensaaja, mutta itse kuvittelen kyllä olevani sama ihminen kuin ennen eläkepäätöstä.


torstai 6. tammikuuta 2011

Ylös ankeudesta

Pitkään jatkunut flunssa ei rasita vain ruumista, vaan myöskin mieltä. Maailma alkaa näyttää turhankin mustalta vain omien ajatusten kanssa piehtaroidessa. Huomasin, kuinka tärkeitä muut ihmiset ovat suhteellisuudentajun säilyttämiseksi ja rohkeuden ylläpitämiseksi, kun tapasin piskuisen, mutta pätevän joukon ihmisiä vaalikampanjan suunnittelun merkeissä. Tuntui taas ihan todelta, että "politiikan täytyy pelastaa maailma".

Kun tulin mukaan politiikkaan 1960-luvun lopulla, oli ilmiselvää, että tavoitteena oli yhteiskuntien muuttaminen pysyvästi paremmaksi nimenomaan politiikan keinoin. Kotoisten kysymysten lisäksi tietoisuuteen nousi näkymä epätasa-arvoisesta maailmassa, kuilusta rikkaiden ja köyhien maiden välillä sekä epäoikeudenmukaisuuksista köyhien maiden sisällä. Jotkut meistä luottivat vallankumouksiin tilanteen korjaajana, toiset asettivat toivoaan kansainväliseen yhteisöön, muun muassa Yhdistyneisiin kansakuntiin, oikeudenmukaisemman maailmanjärjestyksen pystyttämisessä. Jo 1970-luvun lopulla sain osallistua Venezuelassa Willy Brandtin järjestämään sosialidemokraattisten johtajien pyöreän pöydän keskusteluun, jossa käydyn keskustelun fokus oli juuri evoluution mahdollisuuksien vahvistaminen revoluution asemasta.

Koin nuoruusvuosien kaltaisen elähdyttävän tunteen, kun Suomi liittyi 1995 Euroopan unioniin, ja sain olla ensimmäisten suomalaisten europarlamentaarikkojen joukossa kuuntelemassa tammikuussa Strasbourgissa Ranskan presidentin Francois Mitterrandin jäähyväispuhetta eurooppalaisella foorumilla. Puheensa lopuksi hän - toisen maailmansodan kokenut mies - sanoi: "Nationalismi merkitsee sotaa." Kun Euroopan unioni laajeni vappuna 2004 entisiin itäisen Euroopan maihin, tunsin suurta iloa. Toistuvien sotien raatelema Eurooppa alkoi olla yhdistynyt ensimmäistä kertaa historiassa yhteisten arvojen ja oikeusvaltioperiaatteelle rakentuvien pelisääntöjen varaan.

Mietin, miksi nykyiset poliittiset johtajat eivät avaa kansalaisille laajoja näkymiä? Eivätkö he näe niitä tai välitä niistä? Vai ovatko he liian ujoja tai liian kiireisiä ajatellekseen suuria kokonaisuuksia? Meidän käy kuitenkin huonosti, jos hylkäämme sokratelaisen filosofisen perinteen, jonka mukaan ihmisellä on kyky "nousta ajan, paikan ja perinteen yläpuolelle keskustelemaan järkiperäisesti ja itsekriittisesti ihmisyydestä yleensä ja asettamaan yleinen ihmisyys myös yhteisöllisten olojen järjestämisen pohjaksi". ( Juha Sihvola teoksessa Westfalenista Amsterdamiin, Edita 1998).




tiistai 4. tammikuuta 2011

Katkeria tunteita

Sain makua vaalitaistelun tunnelmista, kun laitoin fb-sivulleni ehdokkaani tukitilin numeron. Palaute hämmästytti rajuudellaan. Politiikka ja poliitikot saivat huutia. Lopussa kuitenkin päädyimme aika monen keskustelijan voimin lopputulokseen, jonka mukaan äänestäminen on pettymyksistä huolimatta kelvollinen keino vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen ja on ihan järkevää tukea vaalityössä hyvää ehdokasta.

Mielipidemittauksissa näkyy tällä hetkellä vahva epäluottamus politiikkaan ja päätöksentekijöihin. Kun katsoo, millaiset asiat ovat vaalikaudella olleet eniten julkisuudessa, se ei ole ihme. Uutisointia ovat hallinneet vaalirahakohu ja poliitikkojen käyttäytymiseen liittyvät skandaalit.

Kolmas voimakas viesti on ollut poliittisen päätöksenteon voimattomuus markkinatalouden pyörteissä. Näin siitä huolimatta, että esimerkiksi Euroopan unionin voi katsoa säilyttäneen ja jopa parantaneen päätöksentekokykyään Yhdysvalloista alkaneen talouskriisin kurimuksessa, ja talouskriisi on osoittanut, että viime kädessä tarvitaan aina poliittisia päätöksiä asioiden hoitamiseksi.

Ratkaisuksi voimattomuuden tunteeseen tarjotaan kautta Euroopan kääntymistä sisäänpäin valtakuntien rajojen ja hämärästi ilmaistun kansallisen edun suojiin. Populistiset liikkeet ovat tehneet niin ennenkin. Seuraukset ovat vaihdelleet tyhjien lupausten aiheuttamasta turhautumisesta suuriin katastrofeihin.

Ystäväni Mikko Rönnholm kirjoittaa edellisen blogini kommentissa moraalisen voiman ja uskalluksen tarpeesta talouspolitiikassa ja politiikassa yleensä. Hän on oikeassa. Vahva moraalinen perusta ja uskallus tehdä oikeaksi koettuja linjauksia ovat kestävän poliittisen johtajuuden edellytyksiä. Ne ovat välttämättömiä myös kansalaisten luottamuksen palauttamiseksi.

Mauno Koivisto on sanonut viisaasti, ettei pitä yliarvoida kansalaisten kiinnostusta politiikkaan, mutta ei myöskään aliarvioida heidän kykyään ymmärtää asioita.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Velvollisuuksien ylistys

Kalevi Sorsa olisi täyttänyt viime joulukuussa 80 vuotta. Hän oli talouspoliitikoksi taipunut humanisti, joka opetteli ulkoa YK:n ihmisoikeuksien julistuksen, kun se hyväksyttiin vuonna 1948. Sorsa kertoi uskoneensa, että tuo julistus avaisi uuden aikakauden toisen maailmansodan runtelemalle maailmalle. Ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäinen artikla kuuluu: "Kaikki syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä."

Euroopan unionin edeltäjän, Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustaminen, kuuluu samaan prosessiin ihmisoikeuksien julistuksen kanssa, vaikka siinä oli kyse strategisesti tärkeistä raaka-aineista.

Belgialainen diplomaatti Philippe de Schoutheete kirjoittaa esseekokoelmassaan "Kaikkien Eurooppa", että aloite yhteisöstä syntyi pohjattomasta voimattomuuden tunteesta. Hän kuvailee sotien jälkeistä tilannetta näin: "Sellaisen, joka ei ole itse elänyt tuota aikaa, on sitä vaikea käsittää. Se oli hävitettyjen kaupunkien ja tehtaiden, nälkää näkevien kansojen ja vaikeiden kulkuyhteyksien fyysistä voimattomuutta. Ja psykologista voimattomuutta kantaa menneisyyden järkytyksiä, kaikkien vuorollaan kokemaa voittajien ja voitettujen raivoa ja vihaa. Se oli niin ikään poliittista voimattomuutta, eksyneiden hallitusten häpeällistä heikkoutta kiirehtiä Washingtoniin muutaman dollarin tähden."

Ihmisoikeuksien julistuksen hyväksymisen ja hiili- ja teräsyhteisön perustamisen jälkeen olemme todistaneet valtavan taloudellisen hyvinvoinnin kasvun, globalisaation mahdollistaneen teknologisen kehityksen ja yhteisen, oikeusvaltioperiaatteelle rakentuvan Euroopan synnyn. Suomessa olemme rakentaneet hyvinvointivaltion, joka on mahdollistanut kansalaisille muun muassa tasa-arvoiset mahdollisuudet koulutukseen ja terveydenhoitoon sekä sosiaalisen turvaverkon vaikeiden elämäntilanteiden varalle.

Menestystarina ei ole kuitenkaan merkinnyt, että voisimme olla huolettomin mielin. Sekä maailmalla että meillä Suomessa on näkyvissä merkkejä siitä, ettei ihmiskunta pohjimmiltaan opi menneisyyden kokemuksista eikä edistys ole pysyvää. Pessimistisimmät havitsevat nykyisessä henkisessä ilmastossa yhteyksiä toista maailmansotaa edeltäneeseen aikaan, jossa autoritarismi korvasi demokratiaa ja jossa politiikkaa rakennettiin vihanpidon varaan.

Kalevi Sorsa osallistui 1990-luvun lopulla valtiomiesveteraanien ryhmään, jossa hänen lisäkseen olivat mukana muun muassa Helmut Schmidt ja Jimmy Carter. Miehet julkaisivat vuonna 1997 universaalin julistuksen kansalaisten velvollisuuksista. Sen tarkoitus oli täydentää ihmisoikeuksien julistusta ja siinä todettiin seuraavaa:

"Jos meillä on itsellämme oikeus elämään, meillä on velvollisuus kunnioittaa kaikkien elämää."

"Jos meillä itsellämme on vapaus, olemme velvollisia kunnioittamaan toisten ihmisten vapauksia."

"Jos meillä on oikeus turvallisuuteen, meillä on velvollisuus luoda jokaiselle ihmiselle edellytykset nauttia inhimillisestä turvallisuudesta."

"Jos meillä itsellämme on mielipiteen, omantunnon ja uskonnonvapaus, meillä on velvollisuus kunnioittaa toisten mielipiteitä ja uskonnollisia periaatteita."

Velvollisuuksien julistus ei ottanut tuulta siipien alle. Liekö sattumaa, että juuri samaan aikaan sen kanssa julistettiin hyveeksi ahneus lanseeraamalla käsite "shareholder value". Sen mukaan yrityksen tärkein tehtävä on voiton tuottaminen omistajilleen. Käsite ei ollut uusi. Ensimmäisen kerran sen nimeen vannottiin jo 1920-lvulla eli ennen 1930-luvun talousromahdusta, jolla oli taloudellisten vaikutusten ohella tunnetut poliittiset seurauksensa.


sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Punaiset angorakäsineet

Helsingin Sanomilla on tapana antaa uuden vuoden numerossaan maailmanmenoa arvioiva puheenvuoro jollekin kirjailijalle. Elina Hirvosen "Pelon ja toivon vuosi" kuuluu sarjan parhaimpiin. Kirjailija avaa eteemme kipeitä näkymiä, mutta tarjoaa toivoa oivalluksellaan "maailmaa voi parantaa vain, jos hyväksyy jatkuvan epätäydellisyyden". Kirjoituksessaan hän antaa esimerkkejä, kuinka yksi ihminen on pystynyt samaan liikkeelle arvokkaita kehityskulkuja.

Hirvosen huomautus, jonka mukaan vanhustenhuollon ongelmat saattavat johtua siitä, että laitoksissa ollaan liian lähellä kuolemaa, on terävä. Elämänsä loppuvaiheessa olevasta ihmisestä huolehtiminen ei sovi kovin hyvin tuloksia tavoittelevaan kulttuuriin. Hoidettavat eivät palkitse omaisiaan ja hoitajiaan paranemalla. Kuoleman läheisyys ei ole erityisen kaunista. Siihen valmistuvan ulkonäkö romahtaa, ruumiintoiminnat eivät ole enää kontrollissa ja moneen lopun ajan sairauteen liittyy voimakkaita persoonallisuuden muutoksia. On raskasta seurata läheisen ihmisen loittonemista tavoittamattomiin. Lääkäreillä ja hoitajilla on paljon esimerkkejä siitä, kuinka omaiset vaativat tehohoitoja silloinkin, kun niiden antaminen ei ole enää inhimillistä. Vaatimukset ovat hoitohenkilökunnan mukaan usein sitä voimakkaampia, mitä etäisemmät tai hankalammat suhteet heillä on ollut omaiseen.

Uskon, että jaksamme ponnistella parempaan, jos saamme rohkaisuksi esimerkkejä hyvistä käytännöistä ja inhimillisyydestä. Minua lohdutti ja ilahdutti, kun näin Koskelan sairaalan pitkäaikaisosastolla entisen anoppini käsissä punaiset angorakäsineet. Hän pystyi tuolloin vielä liikuttamaan käsiään ja tarttui niillä sairaalasängyn metallisiin kaiteisiin. Käsineet pehmensivät kosketusta ja eristivät raudan kylmyyden. Punaiset angorakäsineet edustivat empatiaa parhaimmillaan. Saattoi jopa olla, että potilas aisti niiden elämänmakuisen värin.






lauantai 1. tammikuuta 2011

Sanat ovat tekoja

Vuoden vaihtuessa on luonnollista pohtia ajan rientämistä. Erityisen konkreettiselta se tuntuu ihmiselle, joka joutuu tunnustamaan, ettei enää ole mahdollista ajatella "sitten joskus". Se, mikä on tärkeätä, on yritettävä tehdä "tässä nyt". Vanhenemisen hurjuus on tulevaisuuden kutistuminen nykyisyydeksi.
Yksi mahdollisuus on jäädä miettimään unelmia, joista ei tullut totta, virheitä, joita ei voi enää korjata, vääryksiä, joita on tehnyt itse tai joiden kohteeksi on itse joutunut. Toivon, ettei tuo ole osani. Tahdon käyttää jäljellä olevan ajan mahdollisimman hyvin. On mietittävä, mikä on tärkeää.
Minulle on tärkeää taistella maailmanlopun profeettoja ja vihanlietsojia vastaan. Vaikka nuoruuden edistysusko on viime aikoina ollut kovalla koetuksella, en halua antaa periksi. Uskon, että esimerkiksi nettikeskustelun valtavirrasta poiketen suurin osa ihmisistä on järkeviä, suhteellisuudentajuisia sekä oikeuteen ja kohtuuteen pyrkiviä. Siksi pitäisi yrittää luoda tilaa mielipiteille, jotka karttavat yksinkertaistuksia ja kärjistyksiä. Siksi pitää työskennellä sellaisten poliitikkojen ja muiden mielipidevaikuttajien tukemiseksi, jotka eivät tyydy kurjuuden kuvaamiseen ja keinotekoisten vastakohtien rakentamiseen, vaan etsivät tosissaan kestäviä ratkaisuja yhteisen maailmamme ongelmiin.
Uuden vuoden yönä minua koskettivat tutun Maamme-laulun sanat, kun Senaatintorilla laulettiin "viel´lempemme saa nousemaan sun toivos riemus loistossaan". Samaan aikaan tuttavani lähetti facebookin kautta lainauksen Eino Leinon Loistavasta Apollosta, jossa muun muassa sanotaan: "Oi ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin suuri, niin suuri on maa". Tuollaista unelmahöttöä siis harrastettiin, kun Suomen kansakuntaa rakennettiin runsas sata vuotta sitten.
Jutta Urpilainen aloitti SDP:n puheenjohtajakautensa puhumalla unelmista. Minusta hän aloitti oikein. Sen sijaan ei ollut oikein, kuinka tuo aloitus vastaanotettiin. Se ymmärrettiin tahallaan väärin. Ja vääryys Jutta Urpilaista kohtaan on jatkunut. Kuuntelemisen sijaan on valittu vähättely, jolle ei ole perusteita. Jos tarkastelemme esimerkiksi Jutta Urpilaisen talouspoliittisi kannanottoja, ne ovat olleet oikein ajoitettuja ja mietittyjä. Eduskuntavaalitaistelun alkaessa SDP:n puheenjohtaja tarvitsee ja ansaitsee puolueväen tuen. Hän ansaitsisi myös nykyistä huolellisemman ja asiallisemman kohtelun tiedotusvälineissä.
Politiikassa sanat ovat tekoja. Minä uskon hyvien sanojen voimaan, kun rakennamme yhdessä tulevaisuutta. Tällä blogilla haluan olla mukana rakentamassa parempaa maailmaa.