Hirvosen huomautus, jonka mukaan vanhustenhuollon ongelmat saattavat johtua siitä, että laitoksissa ollaan liian lähellä kuolemaa, on terävä. Elämänsä loppuvaiheessa olevasta ihmisestä huolehtiminen ei sovi kovin hyvin tuloksia tavoittelevaan kulttuuriin. Hoidettavat eivät palkitse omaisiaan ja hoitajiaan paranemalla. Kuoleman läheisyys ei ole erityisen kaunista. Siihen valmistuvan ulkonäkö romahtaa, ruumiintoiminnat eivät ole enää kontrollissa ja moneen lopun ajan sairauteen liittyy voimakkaita persoonallisuuden muutoksia. On raskasta seurata läheisen ihmisen loittonemista tavoittamattomiin. Lääkäreillä ja hoitajilla on paljon esimerkkejä siitä, kuinka omaiset vaativat tehohoitoja silloinkin, kun niiden antaminen ei ole enää inhimillistä. Vaatimukset ovat hoitohenkilökunnan mukaan usein sitä voimakkaampia, mitä etäisemmät tai hankalammat suhteet heillä on ollut omaiseen.
Uskon, että jaksamme ponnistella parempaan, jos saamme rohkaisuksi esimerkkejä hyvistä käytännöistä ja inhimillisyydestä. Minua lohdutti ja ilahdutti, kun näin Koskelan sairaalan pitkäaikaisosastolla entisen anoppini käsissä punaiset angorakäsineet. Hän pystyi tuolloin vielä liikuttamaan käsiään ja tarttui niillä sairaalasängyn metallisiin kaiteisiin. Käsineet pehmensivät kosketusta ja eristivät raudan kylmyyden. Punaiset angorakäsineet edustivat empatiaa parhaimmillaan. Saattoi jopa olla, että potilas aisti niiden elämänmakuisen värin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti