Sankaruudesta

Kun näen ratikassa leijonaketjuihin ja veteraaneja kiittäviin talvisotapaitoihin sonnustautuneita kaljupäitä, haluaisin mennä sanomaan heille, ettei isäni tarkoittanut tuollaista uhoa lähtiessään sotaan nuorena vapaaehtoisena. Hän oli tyytyväinen siitä, että Suomi säilytti itsenäisyytensä ja kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen ja toimi sotien jälkeen kommunisteja vastaan, mutta piti sotaa suurena onnettomuutena, joka ei saisi koskaan toistua.

Isä oli kaukopartiossa ja haavoittui palatessaan vihollisen selustaan suuntautuneelta retkeltä. Vain kiertokoulun käyneen poromiehen oli määrä lähteä upseerikoulutukseen, mutta se vaihtui sotilassairaalaan.

Isä huusi lähes joka yö unissaan eikä puhunut kokemuksistaan. Vasta yksi lapsenlapsista sai häneen sellaisen yhteyden, että tiedämme nyt jotakin hänen sotavuosistaan.

Viimeiset vuotensa isä vietti sotainvalidien sairaskodissa. Vähän ennen kuolemaansa hän kertoi ahdistuksesta, jonka hoitokodissa harjoitettu sota-ajan laulujen ja marssien jatkuva soittaminen hänelle aiheutti. "Noilla marsseilla meidät, nuoret pojat, kiihotettiin sotaintoon. Sota vei meiltä nuoruuden ja pilasi monen elämän", isä sanoi.

Isä kuoli kesällä 2005 keuhkokuumeeseen. Kun kävin häntä tervehtimässä Jyväskylän puoluekokouksen jälkeen, hän oli tyytyväinen, että olin kannattanut Erkki Tuomiojaa SDP:n puheenjohtajaksi. Sotainvalidi tykkäsi Ekin kantamasta rauhanmerkistä.