torstai 6. tammikuuta 2011

Ylös ankeudesta

Pitkään jatkunut flunssa ei rasita vain ruumista, vaan myöskin mieltä. Maailma alkaa näyttää turhankin mustalta vain omien ajatusten kanssa piehtaroidessa. Huomasin, kuinka tärkeitä muut ihmiset ovat suhteellisuudentajun säilyttämiseksi ja rohkeuden ylläpitämiseksi, kun tapasin piskuisen, mutta pätevän joukon ihmisiä vaalikampanjan suunnittelun merkeissä. Tuntui taas ihan todelta, että "politiikan täytyy pelastaa maailma".

Kun tulin mukaan politiikkaan 1960-luvun lopulla, oli ilmiselvää, että tavoitteena oli yhteiskuntien muuttaminen pysyvästi paremmaksi nimenomaan politiikan keinoin. Kotoisten kysymysten lisäksi tietoisuuteen nousi näkymä epätasa-arvoisesta maailmassa, kuilusta rikkaiden ja köyhien maiden välillä sekä epäoikeudenmukaisuuksista köyhien maiden sisällä. Jotkut meistä luottivat vallankumouksiin tilanteen korjaajana, toiset asettivat toivoaan kansainväliseen yhteisöön, muun muassa Yhdistyneisiin kansakuntiin, oikeudenmukaisemman maailmanjärjestyksen pystyttämisessä. Jo 1970-luvun lopulla sain osallistua Venezuelassa Willy Brandtin järjestämään sosialidemokraattisten johtajien pyöreän pöydän keskusteluun, jossa käydyn keskustelun fokus oli juuri evoluution mahdollisuuksien vahvistaminen revoluution asemasta.

Koin nuoruusvuosien kaltaisen elähdyttävän tunteen, kun Suomi liittyi 1995 Euroopan unioniin, ja sain olla ensimmäisten suomalaisten europarlamentaarikkojen joukossa kuuntelemassa tammikuussa Strasbourgissa Ranskan presidentin Francois Mitterrandin jäähyväispuhetta eurooppalaisella foorumilla. Puheensa lopuksi hän - toisen maailmansodan kokenut mies - sanoi: "Nationalismi merkitsee sotaa." Kun Euroopan unioni laajeni vappuna 2004 entisiin itäisen Euroopan maihin, tunsin suurta iloa. Toistuvien sotien raatelema Eurooppa alkoi olla yhdistynyt ensimmäistä kertaa historiassa yhteisten arvojen ja oikeusvaltioperiaatteelle rakentuvien pelisääntöjen varaan.

Mietin, miksi nykyiset poliittiset johtajat eivät avaa kansalaisille laajoja näkymiä? Eivätkö he näe niitä tai välitä niistä? Vai ovatko he liian ujoja tai liian kiireisiä ajatellekseen suuria kokonaisuuksia? Meidän käy kuitenkin huonosti, jos hylkäämme sokratelaisen filosofisen perinteen, jonka mukaan ihmisellä on kyky "nousta ajan, paikan ja perinteen yläpuolelle keskustelemaan järkiperäisesti ja itsekriittisesti ihmisyydestä yleensä ja asettamaan yleinen ihmisyys myös yhteisöllisten olojen järjestämisen pohjaksi". ( Juha Sihvola teoksessa Westfalenista Amsterdamiin, Edita 1998).




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti