Julkisuus on nykyisessä maailmassa poliittiselle päättäjälle vättämätön. Se on tarpeen myös demokratian kannalta. Kansalaiset valvovat päättäjiään suurelta osin median kautta. Internet on tosin lisännyt mahdollisuuksia tutustua suoraan kansanedustajien ja valtuutettujen ajatuksiin. Myös eduskunnan tai europarlamentin sivujen kautta voi seurata paitsi edustajien puheenvuoroja, myös heidän aloitteitaan ja äänestyskäyttäytymistään. Se vaatii kuitenkin viitseliäisyyttä samoin kuin poliittisiin tilaisuuksiin osallistuminen, ja media on säilyttänyt merkityksensä.
Vaalitaistelussa on luonnollista, että ehdokkaat pyrkivät julkisuuteen kaikin keinoin. Siihen kannustavat myös heidän kannattajansa joskus hyvinkin suorasukaisesti. Vaalien jälkeen tosin saamme huomata, ettei suurikaan julkisuus merkitse välttämättä läpimenoa. Julkkiksia tai julkisuutta päivitellessämme emme aina muista, että vain harvat julkkisehdokkaat saavat vaaleissa riittävästi ääniä läpimenoon.
Julkisuuden lisäksi poliitikolla pitää olla mielipiteitä. Niiden perusteellahan ihmisiä valitaan päättämään meidän muiden puolesta. Julkisuussyöpön rinnalla tai häneen yhdistettynä esiin nousee mielipidelinko. Aina kun tapahtuu jotakin järkyttävää tai kuohuttavaa, on mielipidelingolla vielä tapahtuman ollessa päällä asiasta selvä mielipide ja siihen ratkaisuehdotus. Nytkin paikkansa jättävässä eduskunnassa heitä on useita. Monille heistä on tyypillistä, että ura on pitkä, mutta se ei ole vienyt kuitenkaan politiikan vaativimmille paikoille. Ministerinsalkku on jäänyt kovasta yrityksesä ja vaalipiirin odotuksista huolimatta saavuttamatta.
Vuosien varrella olen tullut yhä allergisemmaksi mielipidelinkoja kohtaan. Minusta kansanedustajan tärkeisiin avuihin kuuluu enemminkin kyky jäsentää laajoja ja monimutkaisia asiakokonaisuuksia ja tehdä yhteistyötä muiden kannssa kuin kristallinkirkkaat ja kulloisenkiin julkisuustilanteeseen sopivat mielipiteet asiasta kuin asiasta. Eikä ole pahitteeksi, jos ihminen joskus sanoo, ettei tiedä asiasta tarpeeksi, mutta aikoo ottaa selvää.
Arvostan myös heitä, jotka kestävät nopeaa reagointia ja tuomitsemista vaativia paineita. Arvostukseni tuolloin pääministerinä toiminutta Harri Holkeria kohtaan nousi, kun hän Romanian dramaattisen vallanvaihdoksen yhteydessä kieltäytyi kauhistelemasta ja tuomitsemasta maailman mediassa näytettyjä Timisoaran ruumiita. Paine ja paheksunta olivat valtavia, mutta Holkeri pysyi lujana. Pian kävikin ilmi, että ruumiit oli kaivettu haudoista propandakäyttöön eikä niillä ollut yhteyttä väitettyyn verilöylyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti